Mökki

Puut vilisevät ikkunan takana. Vaihtuvat välillä ojiksi, sitten pelloiksi ja aukeiksi, kunnes peittyvät jälleen tiheän havumetsän hämärään. Aurinko vilahtelee välkkyen paksujen puiden runkojen välistä kuin leikkien kuurupiiloa, hellästi kiusaten. Pian tunnistan maiseman. Jokainen pientare, jokainen pellolla nököttävä lato, jokainen pieni kukkula kantaa mukanaan muistoja, jotka on joskus kauan sitten säilötty talteen, suljettu pieneen arkkuun, piiloon maailmalta.

  Muistan vielä missä kohtaa pitää painaa nappulaa. Heitän reppuni selkään ja nousen paikaltani. Pian vauhti hiljenee ja ohi viuhahtavat puut alkavat erottua selvemmin. Näen jo tutun korkean katajan, jonka kaatamisesta käytiin kovia kiistoja vuosia sitten. Teräväpiikkinen vanha ystäväni pelastui. Sen kuuluu olla paikallaan. Muistuttamassa minulle, koska hypätä kyydistä.

  Haistelen hetken syksyn mukanaan tuomia tuoksuja. Märän maan voimakasta hajua, johon sekoittuu puista valuvan pihkan kirpeä pistos. Vanha kataja pitää kiinni vihreästä väristään, vaikka kaikki muut puut ovat jo aikoja sitten luovuttaneet. Antaneet lehtiensä kellastua ja varista värikkääksi matoksi maan pinnalle. Mutta kataja ei anna periksi tuulelle, kylmälle eikä sateelle, vaan kietoutuu entistäkin tiukemmin talviturkkiinsa, valmiina ottamaan talven tuoman pieksennän vastaan, ehkä viimeisen kerran.

  Jätän maantien pölyt taakseni ja lähden kulkemaan sateen kastelemaa hiekkatietä, jonka kuoppiin on muodostunut ruskeita lätäköitä. Kengät paakkuuntuvat äkkiä mudasta. Jossain korkealla taivaalla viimeiset kurkiaurat liitelevät joukolla etelään. Pakoon pimeää ja kylmää. Niin kuin minäkin, silloin kauan sitten.

  Nyt hiekkatiellä huomaan, että kaikki ei ole entisellään. Kasvillisuus on päässyt rehottamaan. Tiehen kuluneet urat eivät ole enää yhtä selväpiirteiset. Kaikki näyttää oudolta, liki tuntemattomalta, vaikka kaikesta voi samalla aistia ripauksen jotain vanhaa, turvallista muistoa. Kuin vanhaan koulutoveriin törmääminen. Kasvot ovat vanhentuneet, iho rypistynyt, kulmat pyöristyneet, mutta silti jostain kaiken keskeltä saattaa tunnistaa ne vanhat leikkisät silmät tai sen maireaan hymyyn taipuvan suun.

  Hiekkatien puolessa välissä näen kallelleen taipuneen postilaatikkorakennelman. Työnnän tukipuita sen verran, että saan haalistuneen punaisen muovilaatikon nousemaan pystyyn. Nimi on vielä sama. Sen luettuani käännähdän äkkiä vanhasta muistista ympäri. Yritän tähyillä hiekkatieltä lähtevää sivutietä pitkin ylös korkealle kukkulalle. Puita on tullut lisää ja siistimättä jääneet pusikot ja oksat peittävät suurimman osan näkyvyydestä, mutta jostain välistä saatan yhä nähdä vilauksen keltaista väriä.

  Säntään juoksuun. Nyt askeleet tuntuvat taas tutuilta. Tämän mäen minä muistan, vaikka ruoho onkin peittänyt kapean polun lupaa kysymättä alleen. Mitä lähemmäs pääsen, sitä enemmän keltaista väriä alkaa paljastua puiden seasta. On pakko hidastaa. Mäki on jyrkkä. Joskus jaksoin juosta sen aivan ylös asti. Sännätä puiden lomitse, hypätä matalan puuaidan yli, kirmata pihamaan poikki aina keltaisen puumökin kuistille asti. Nyt ennätän tuskin puoleen väliin, kun keuhkoni vaativat aikalisää. Nöyrtyneenä vaellan ylös mäen viimeiset metrit. Tämä paikka on muuttunut, mutta niin olen minäkin.

  Mökki on yhä omalla paikallaan. Suurin ahdistus helpottaa rinnassani. Ikään kuin tuo puuhökkeli olisi voinut johonkin itsekseen kadota. Mutta mikään ei ole ennallaan. Puuaita on kaatunut, rautainen portti on ruosteessa ja narisee valittavaan sävyyn tuulessa heiluessaan. Pihamaa muistuttaa enemmän villiä viidakkoa kuin muistojeni temmellyskenttää, jolla vietin lapsuudessani niin monta rakasta lämmintä kesää. Ja itse mökkipahanen, tuskin edes muisto entisestään. Keltainen maali on rapissut monin paikoin puulautojen pinnalta, paljastaen harmaat, haalistuneet, osin mädäntyneet ulkoseinät. Peltikatto näyttää sentään ehjältä, mutta pihamaan takaosassa värjöttelevä sauna on romahtanut sisäänpäin.

  Yritän löytää vanhan polun pihamaan poikki, mutta sellaista ei enää ole. Myyrän koloja on noussut tiuhaan korkeaksi kasvaneen ruohikon sekaan. Joskus kasvimaana palvellut aitaus on nyt täynnä horsmaa. Kuisti on vielä eheän näköinen. Se on viimeisimpänä kunnostettu. Ennen kuin avaan mökin tutun puuoven, katsahdan eteläseinän vierellä kasvavaan korkeaan mäntyyn. Vanha linnunpönttö on yhä paikallaan. Minun tekemäni. Odotan hetken pihalla nähdäkseni josko peippo olisi vielä kelpuuttanut sen pesäkseen. Lintua ei näy. Laulua ei kuulu. Kai sekin on hyljännyt tämän paikan.

  Kaivan verannan ikkunalaudan alta esiin vanhan messinkiavaimen ja sovitan sitä aikani lukkoon. Se sentään toimii yhä. Ovi särähtää avautuessaan kuin toruen minun laiminlyöneen sen. Eteisessä minua tervehtii ensimmäiseksi ummehtunut löyhkä. Sitten joudun repimään hämähäkin seittiä kasvoiltani ja pomppimaan eteisen matto yli joka on täynnä hiiren papanoita.

  Sisällä kaikki on niin kuin muistoissani. Huonekalut seisovat hiljaisina omilla paikoillaan. Valkoiset pitsiverhot värisevät kevyesti ikkunan karmien välistä tuivertavan tuulenhenkäyksen tahdissa. Kuolleita hyönteisiä makaa selällään ikkunalaudoilla ja lattialla patterin alla.  Pölyttyneet matot tuntuvat viileiltä.

  Kyökki on jäänyt siistiin kuntoon. Ruokapöytää peittää pallokuvioinen muoviliina. Pöydällä on pino kertakäyttöisiä pahvimukeja. Pikimustan puuhellan tuhkaluukku repsottaa auki ja harmaata tuhkamurua on varissut lattialle.

  Nappaan eteisen seinällä roikkuvan öljylampun ja sytytän sen palamaan. Ensimmäisen valon tässä tuvassa sitten mummoni kuoleman. Tartun varovasti paksun puuoven kahvaan, yleviin hirvensarviin, jotka kuuluivat joskus suurelle uljaalle metsän kuninkaalle. Oven takaa löytyy tutut heiveröiset, natisevat ja kapeat puuportaat, jotka vievät vintille. Kiipeän ylös verkkaisesti, toisella kädellä kaidetta puristaen, toisella kädellä öljylamppua kannatellen ja askelmia valaisten.

  Ylhäällä vintillä on hämärää. Pienestä pyöreästä ikkunasta häilyy kalpea syyspäivän kajo. Joudun seisomaan kumarassa. Mahdun suoraksi enää vain harjakaton korkeimmassa kohdassa. Vintti näyttää pelottavalta, niin kuin silloin ennenkin. Seinien raoista sisään viheltävä viima tuntuu täällä kolealta. Jostakin vintin kätköistä kuuluu ampiaisten surinaa. Niillä on varmaan taas iso pesä rakennettuna.

  Lattia keinahtelee ja kumisee pahaenteisen ontosti askelteni alla, kun siirryn vintin keskiosaan, jossa iso vuode lepää yksinäiseksi pedattuna pölyn peitossa. Istahdan sille ja muistan jälleen kuinka lämmin siinä oli aina nukkua, paksujen täkkien alla, kuunnellen sadepisaroiden tanssia peltikaton päällä ja puiden oksien hentoa värinää mökin seinää vasten. Kun oli oikein hiljaa, saattoi kuulla ulkona jossakin kaukana käen kukkuvan. Ilmoittaen kesäyön valossa läsnäolostaan.

  Mihin katosivat ne vuodet. Ne onnelliset huolettomat kesät isoäitini suojeluksessa. Robinhoodleikit itse tehdyillä jousipyssyillä ja puumiekoilla. Marjastus- ja sienienpoimintaretket. Isoäidin iltasadut ympäröivän metsän eläimistä. Karhuista, hirvistä, susista ja ketuista. Käärmeistäkin. Ja linnuista. Niin. Lintuja me rakastimme. Erityisesti peippoa, jonka ilmestymistä pihapuun pönttöön odotimme keväisin aina niin innokkaina. Koskaan se ei jättänyt saapumatta. Sen peipon laulun säestämänä minä kasvoin. Leikin, nauroin ja itkin. Minä, mummo ja peippo. Muuta meillä ei ollut. Muita me emme kaivanneet.

  Kapuan rappuset takaisin alakertaan, jossa istahdan nitisevän ruokapöydän ääreen. Ulkona alkaa jo hämärtää. Öljylamppu vetelee viimeisiään. Kaivan kiireesti repustani esiin pinon mukanani tuomia papereita. Vilkaisen ne vielä kerran pikaisesti läpi ja siirryn sitten viimeiselle sivulle. Otan kynän esiin ja kirjoitan kuulakärkikynällä sivun alareunaan päivämäärän ja paikan. Vien kynän pään tyhjän viivan päälle ja valmistaudun sohertamaan tutun koukeron paperille. Vedän hetken henkeä. Irrotan sitten kynän vielä toviksi paperin pinnalta ja katsahdan ympärilleni. Olen muistojeni äärellä, mutta jotain puuttuu.

  Käväisen tuvan puolella ja katseeni osuu puisen senkin päällä nojaaviin valokuviin. Yhdessä kaksi harmaahapsista ryppyistä vanhusta istuu puukeinussa mökin pihalla, pidellen toisiaan käsistä, hymyillen toisilleen, kuin tietämättöminä heitä tähtäävästä kamerasta. Toisessa edellisen kuvan nainen seisoo kädet puuskassa mökin kuistilla, jonka rappusilla istuu vaaleahiuksinen, sinisilmäinen pieni poika, olkihattu päässään, jousipyssyllä kuvaajaa tähdäten.

  Otan kuvan käteeni ja astun muutaman askeleen taaksepäin. Kellahdan pehmeään nojatuoliin, jonka sisuksista pöllähtää ilmoille paksu pölypilvi. Pitelen kuvaa hetken käsissäni ja rutistan sen sitten rintaani vasten. Suljen silmäni ja pidättelen itkua. Puristan luomet entistä tiukemmin yhteen, mutta muutama kostea pisara onnistuu silti luikahtamaan poskilleni.

  Katson vielä kerran kuvaa. Viattomia ja rakastavia silmiä. Sitten nousen ja paiskaan sen kaikella voimallani takan hormia päin. Kehykset hajoavat palasiksi. Lasinsirut lentelevät ympäri tuvan epätasaista puulattiaa.

  Pyyhkäisen poskeni kuivaksi hihansuulla. Katson keittiöön, jossa öljylamppu sammuu juuri ruokapöydän päällä, minua odottavan paperipinon vieressä. Otan muutaman askeleen keittiön suuntaan, mutta sitten pysähdyn. Jähmetyn paikoilleni. Yritän pidättää hengitystäni. Kuulostelen. Sitten ryntään ulos mökistä. Hyppään kuistin porrasaskelmat vauhdilla alas ja kurvaan nurkan taakse. Pysähdyn vasta suuren männyn juurella. Hetkeen mitään ei näy. Metsä humisee hiljaisena. Jossain kaukana joku ajaa traktorilla. Juuri kun olen kääntymässä takaisin, näen pienen, päälaeltaan sinertävän pään työntyvän esiin vanhasta linnunpöntöstä. Ja kohta koko pullea peippokoiras astelee ylväästi pöntön aukosta lähtevän ohuen kepinpätkän päähän. Hetken se katselee minua ylhäältäpäin, päätään keinuttaen ja nyökkäillen. Ylväänä. Vapaana. Heilautan sille kättäni ja samassa se lähtee lentoon ja katoaa keltaisen mökin taakse.